Olen hiljattain ihmetellyt valtiontalouden menojen kasvua urheilupomojen palkkojen lisäksi. Jotta tekstit eivät menisi liiaksi urheilusihteereiden roimimiseksi, niin jatkan hieman maallikon ihmettelyä menojen kasvusta. Kuten kuvaajasta näkyy, Suomen menot ovat olleet verraten tasaiset aina 1990-luvun alusta vuoteen 2007 asti, jonka jälkeen ne ovat nousseet huimasti. Taantuman vaikutuksen lisäksi kilpailukyky on kuulemma jäänyt jälkeen kilpailijamaista, minkä vuoksi hallitus rustasi niin sanotun kilpailukykysopimuksen kasaan. Sen yhteydessä kuulimme usein politiikkojen puheita, että koska olemme nyt eurossa ja meillä ei ole enää omaa valuuttaa, harmittavasti devalvaatiota eli rahan arvon tarkoituksellista heikentämistä ei voida enää käyttää kilpailukyvyn korjaamiseksi.

En ole juuri kenenkään kuullut ihmettelevän tai kyseenalaistavan näitä kommentteja, mutta omaan korvaan ne särähtävät. Ne tuovat nimittäin itselleni mielleyhtymän urheilijoiden dopingin käyttöön, jota monet tuntuvat paheksuvan kovastikin. Mutta aivan samoin kuin urheilijat yrittävät keinotekoisesti parantaa omaa kuntoa ja kilpailukykyä dopingilla, devalvaatio on talouden dopingia vastauksena huonosti hoidettuun talouteen. Miksi se on tai on ollut taloudessa hyväksyttävää, mutta urheilijoiden dopinginkäyttö niin paheksuttavaa? Miksi taloudessa saisi käyttää vippaskonsteja kurssin kääntämiseksi, jos sitä ei sallita urheilussakaan, vaan kilpailukyky olisi hyvä rakentaa pitkäjänteisen, erittäin kurinalaisen ja usein hitaan työn tuloksena? Pahinta ei tässä asiassa kuitenkaan ole toisten huijaaminen, vaan kuten ruotsalaisen talouden mahtisuvun päämies Jacob Wallenberg sanoo, ”Devalvointi on maailman paras keino huijata itseään, eikä se ole ajan mittaan järkevää”.

Vilunkipeliä ja pikavoittojen tavoittelua vaikuttaa olevan kaikkialla, eikä urheilu taida olla edes pahimmasta päästä näillä areenoilla.

Taloudessa kurssia on voinut kääntää nopeasti dopingia käyttämällä, mutta urheilussa dopingia paheksutaan.