Viime viikon lopulla vietettiin Tutkijoiden yötä yli 300 kaupungissa. Turussa tutkijoiden yö tapahtui Turun tuomiokirkossa. Se pohjusti hyvin seuraavan päivän Tieteen päiviä, jotka tapahtuivat yliopiston päärakennuksessa. Olin itse mukana menossa molemmissa tapahtumissa. Mainioiden luentojen lisäksi oli hienoa havaita ihmisten kiinnostus tiedettä ja tutkimusta kohtaan. En tiedä miten valikoitunutta porukkaa osallistujakunta oli, mutta  palautteeseen perustuen tutkitun tiedon tarpeet ihmisten keskuudessa eivät ole ainakaan laskusuunnassa.

Turussa tutkijoiden yö keräsi Tuomiokirkkoon reilut 500 kuulijaa ja lauantain Turun tieteen päivät noin tuhat vierailijaa. Etenkin tuomiokirkon puitteet olivat vaikuttavat ja moni puhuja tekikin viittauksia historiaan. Ruotsi-Suomen tieteen ja tutkimuksen ensiaskeleita on otettu nimittäin juuri tuomiokirkon liepeillä, jossa vanha akatemiatalokin sijaitsi. Tutkijoiden yön teemana oli elämä ja muutos. Puheita piti muun muassa Turun yliopiston tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja, jonka esitys oli tuttuun tapaan ajatuksia herättelevä. Tämä oli omasta mielestäni juuri näiden tapahtumien parasta antia, sillä eihän näiden tapahtumien tarkoitus olekaan se, että tutkijat tulevat kertomaan kansalle absoluuttisia totuuksia eri aiheista. Tiede ja tutkimus on jatkuvasti itseään korjaava ja täydentävä prosessi, jossa kullakin hetkellä puhutaan vain sen hetken vallitsevasta käsityksestä. Lisäksi lienee jokaisen alan kohdalla on vielä lukemattomia kysymyksiä, joihin ei ole vielä vastauksia. Tätä samaa myös Valtaoja painotti esityksessään.

Valtaoja on tietysti suvereeni esiintyjä, mutta omaa ajatteluani sparrasi tutkijoiden yössä kenties eniten Turun yliopiston maantieteen professori Jukka Käyhkö, joka piti illan viimeisen esityksen. Käyhkön esityksen otsikko oli ”Kuinka kauan maapallo kestää ihmistä?”, johon liittyen hän kävi esityksessään läpi maapallon kantokyvyn rajoja. Ihminenhän kuluttaa maapalloa aivan surutta yli sen tarpeiden, ja olen tästä aiheesta itsekin aina välillä linkannut keskeisiin faktoihin. Ja vaikka me täällä Suomessa tunnummekin usein ajattelevan, että ”eihän me mutta kun ne muut”, niin suomalaisetkaan eivät ole tässä(kään) asiassa mitään puhtaita pulmusia. Lopussa Käyhkö tosin mielenkiintoisesti käänsi kysymyksen siten, että ”miten kauan ihminen kestää maapalloa?”, mikä on itse asiassa juuri se kysymys, jota ihmisten kannattaisi alkaa miettimään oman olemassa olonsa vuoksi. Maapallohan tulee häviämään joka tapauksessa joiden vuosimiljardien päästä, mutta ihminen todennäköisesti paljon ennen sitä. Maapallon olosuhteiden muutokset, joita ihminen itse myös kiihdyttää, tulevat nimittäin johtamaan siihen, että ihminen tulee sananmukaisesti kärvistymään maapallon olosuhteisiin. Jonkinnäköistä sopeutumista todennäköisesti tapahtuu, mutta miten paljon ja kuinka kauan ihminen kestää, niin se jääkin nähtäväksi. Käyhkö myös heitti ilmoille asiaa jokaisen yksilön omasta vastuusta ja valinnoista, mikä onkin tärkeää. Tätä vastuuta ja valintaa ovat mm. työmatkapyöräilyn valitseminen auton sijaan, mikä palkitsee myös omaa terveyttä enemmän kuin paremmin, sillä juuri autossa istuminen on saastuttamisen lisäksi erityisen vaarallista terveydelle.

Professoreiden esitysten jälkeen kuulijoilla oli mahdollisuus kuulla professoreita lisää ja kysyä heiltä omaa mieltään askarruttavia kysymyksiä hieman pienemmissä ryhmissä. Ja kysymyksiä toden totta riitti. Olin itse professori Käyhkön ryhmässä kuuntelemassa ja hieman myös kommentoimassa hänen aihealueensa asiaa. Kysymystulvaa oli niin paljon, että kellon ollessa hieman yli kymmenen illalla kirkon väki ja järjestäjät alkoivat jopa patistelemaan ihmisiä lähtemään tilaisuudesta. Hauskalla tavalla eräälläkin miehellä oli vielä viisi kysymystä näiden patistelujen jälkeen, vaikka aikaa oli annettu vain yhdelle kysymykselle. Kun lopulta ihmiset suorastaan juotuivat poistumaan tilaisuudesta, naisääni totesi, että tutkijoiden pitäisi tulla entistä enemmän kertomaan tieteestä ja tutkimuksesta kaiken kansan pariin. Mielestäni Käyhkö vastasi tähän aivan erinomaisesti ja uskoisin, että laajemminkin tutkijakunnan ajatuksia edustavasti, sillähän sanoi, että ”aina tullaan kun pyydetään”. Näin asia juuri on, sillä tutkimustyötä riittää kyllä niin paljon, että tuppautumaankaan kukaan tuskin alkaa, mutta kaikki ovat kyllä aina innolla mukana jos vain tilaisuuksia järjestetään ja niihin kysytään mukaan.

Seuraavan päivän Turun tieteen päivien osallistujakunta oli ehkä hieman nuorempaa väkeä, kun nuoremmat aikuiset toivat jälkikasvuaan tutustumaan päivien tarjontaan. Itse olin mukana lisäämässä tietoisuutta istumisen terveysvaaroista, sillä olemme parhaillaan tekemässä yliopistolla tutkimusta, jossa tutkimme istumisen vähentämisen terveysvaikutuksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään nimenomaan pelkän istumisen vähentämisen vaikutuksia seisoskelun ja pienen liikuskelun keinoin, ei niinkään varsinaisen (hiki)liikunnan avulla. Liikunnallisuuteen liittyen oli kuitenkin mukava jutustella päivien yhteydessä siitäkin aiheesta Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön johtajan Ilari Sääksjärven kanssa. Sääksjärvi on valittu vuonna 2012 vuoden tieteentekijäksi, joka suoritti kesällä melkoisen tempauksen Suomen luonnon monimuotoisuuden tiimoilta pyörän päällä. Hän sanoi hurahtaneensa pyöräilyyn ja taittavansa reippaat työmatkansakin pyörällä. Tämä on esimerkillistä toimintaa ja hyvä osoitus siitä, että jopa kiireisen tutkijan ja johtajan ajankäyttöön on täysin mahdollista sovittaa hyvät määrät liikuntaa, jos vain niin haluaa. Jopa monet liikunta-alan ammattilaiset saisivat ottaa oppia näistä muiden alojen esimerkillistä liikkujista. Näitä esimerkkejä riittäisi itse asiassa monia muitakin, juoksevista syöpäbiologeista ja lääkäreistä monien muiden ammattikuntien edustajiin. Näitä ihmisiä tuntien väitän, että työteho ja luovuus ei ainakaan moisesta liikkumisesta kärsi, vaan päinvastoin!